 |
| Cape York -meteoriitin pala kirjoittajan kokoelmasta. |
Teksti ja kuvat Pekka Rautajoki
Rovasti Antero
Varelius totesi vuonna 1845 kirjassaan ”Enon opetuksia luonnon asioista”
seuraavasti: ”Raanakivet ovat taivaalta
putoovia Kokkareita, joissa on Kuutiloa, Tulikiveä, Rautaa, Nikkeliä ja muuta.
Näitä tulee usiasti rikkuneista Tuli-nuolista, välisti putoovat muutoin maahan.
Muutamat sanovat näiden Raana-kivein ilmaantuvan kaikellaisten aineitten
yhdistyksestä ja vaikutuksista ilmassa, toiset (uskottavammat) sanovat niiden
tulevan Kuusta.” Kuinka ”raanakivien” eli meteoriittien tutkimus tieteenä
on oikein syntynyt, ja millä tavoin historialliset meteoriittien putoamiset
ovat kehitykseen vaikuttaneet?
Myyttejä ja tarinoita
Viron Saarenmaalla sijaitseva Kaalijärvi on syntynyt
meteoriittitörmäyksessä joidenkin arvioiden mukaan noin 2 500 vuotta
sitten. Kalevalaisessa runoudessa saattaa tuosta putoamisesta olla muistumia;
Kalevalassa kerrotaan esimerkiksi näin:
”Taivas reikiin repesi, ilma kaikki
ikkunoihin.
Kirposi tulikipuna, suikahti punasoronen,
läpi läikkyi taivosista, puhki pilvistä
pirisi,
läpi taivahan yheksän,
halki kuuen kirjokannen.”
 |
| Viron Saarenmaalla sijaitseva Kaalijärvi on vain muutaman tuhannen vuoden ikäinen törmäyskraatteri. Kuva Kari A. Kuure. |
Kaalin meteoriitin väitetään jättäneen jälkiä myös
skandinaaviseen mytologiaan, erityisesti ukkosenjumala Thorin kautta.
Asterixista tuttu kelttien taivaan putoamisen pelko on myös yhdistetty Kaalin
meteoriittiin. Lennart Meri on
käsitellyt aihetta kirjassaan ”Hopeanvalkea”; Meren mielestä Saarenmaan
meteoriitti näkyy myös antiikin Rooman ja Kreikan historiassa. Kaalin
meteoriitin todennäköinen aikalainen, kreikkalainen filosofi Diogenes Apollonialainen on ainakin
ollut oikeilla jäljillä väittäessään meteoriittien olevan ”näkymättömiä tähtiä, jotka putosivat Maahan ja sammuivat”.
Kautta aikojen meteoriitteja on palvottu ja käytetty raudan
lähteenä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Oregonin alueella Clackamas-intiaanit
tapasivat upottaa nuolenkärkensä Willamette-rautameteoriitin kuoppiin
kertyneeseen veteen saadakseen saalis- ja sotaonnea. Grönlannin inuiitit
puolestaan käyttivät hyväkseen Cape York -meteoriitin rautaa muun muassa veitsien
ja keihäiden teriin.
Meteoriitit esiintyvät egyptiläisissä hieroglyfeissä (bith-symboli
tarkoittaa ”taivaallista rautaa”), ja
pyramideista on löydetty noin 5 500 vuotta vanhoja meteoriittiraudasta
valmistettuja pitkulaisia helmiä. Meteoriitteja on tavattu myös temppeleissä,
puebloissa ja haudoissa – Meksikossa jopa käärinliinoihin käärittynä.
Raamattukin tuntee meteoriitit, joskin viittaus Ensimmäisessä Mooseksen
kirjassa ei ole kovin selkeä. 28. luvussa Jaakob
ottaa yöksi päänalusekseen kiven, ja näkee unta taivaaseen ulottuvista
portaista. Aamulla hän antaa paikalle nimeksi Betel. Hepreankielinen sana ”betyl” tarkoittaa nimenomaan
meteoriittia, jollainen Jaakobin päänaluskivi mahdollisesti oli.
Meteoriitteja on käytetty myös kulttuurin tuottamiseen.
Australian aboriginaalit pitivät äänestä, mikä syntyi kun rautameteoriittia
hakattiin kivikirveillä. Tämän metallisen lyömäsoitinmusiikin tahtiin kookkaan
rautameteoriitin ympärillä sitten tanssittiin. Aboriginaaleilla oli myös
myyttinen selitys Wolfe Creekin törmäyskraatterille: se oli suuren
sateenkaarikäärmeen kolo!
Mayat puolestaan uskoivat, että meteoriitin saastuttamaan
järveen tuli paljon alligaattoreita, ja yleisemmin useissa heimokulttuureissa
meteoriitteihin koskeminen on ollut tabu. Siitä huolimatta meteoriitteja myös jauhettiin
syötäväksi tai lääkkeeksi. Onkin mielenkiintoista spekuloida, miksi Kiinasta
tunnetaan hämmentävän vähän historiallisia meteoriitteja – paljon vähemmän kuin
huomattavasti pienemmästä naapurista Japanista. Siellä taas on säilynyt vanhin
kirjattu pudonnut meteoriitti, joka tömähti shintolaistemppelin puutarhaan 19.
toukokuuta vuonna 861. Temppelin papeilla ei ollut epäilystäkään, ettei kivi
olisi tullut taivaasta. Japanin stabiilia kulttuuria kuvastaa hyvin se, että
puolen kilon kivi on edelleen tallessa samaisessa temppelissä!
Läntisessä maailmassa uskottiin aina renessanssiin asti
taivaasta putoaviin kiviin, mutta moisilla kivillä uskottiin myös aina olevan
erikoinen muoto. Valistuksen ajan myötä saatiin monille raanakiville parempi
selitys, ja yleisesti usko taivaskiviin muuttui höpinäksi ainakin virallisten
tahojen mielessä. Vuosisatojen ajan tähdenlennoilla ja tulipalloilla uskottiin
olevan aina maallinen ja luonnollinen syy. Tarvittiin aikaa, joukko merkittäviä
pudokkeja, ja useita uraa uurtavia tieteen tekijöitä ennen kuin raanakivien todellinen
alkuperä alkoi paljastua.
Ensisheim, Ranska 1492
 |
| Ensisheim-meteoriitin pala kirjoittajan kokoelmasta. |
Läntisen historian varhaisin kirjattu meteoriitin putoaminen
tapahtui 7. marraskuuta 1492 – samana vuonna, jolloin Kolumbus löysi Amerikan.
150 kg:n kivimeteoriitti iskeytyi peltoon lähellä Ensisheimin kaupunkia
Koillis-Ranskassa Sveitsin rajan tuntumassa. Tapahtuman todistaja oli nuori
poika, joka hälytti muita paikallisia ihmettelemään metristä kuoppaa ja sen
pohjalla olevaa mustakuorista kiveä. Ihmiset irrottivat kivestä useita palasia
ennen kuin viranomaiset pysäyttivät tuhoamisen.
Samoihin aikoihin Saksan kuningas Maximilian – Itävallan tuleva keisari – pysähtyi Ensisheimissa
matkallaan sotimaan ranskalaisia vastaan. Meteoriitteja, niin kuin monia
muitakin taivaan erikoisempia tapahtumia kuten komeettoja, pidettiin tuolloin pahaenteisinä
ilmiöinä. Maximilianin neuvonantajat kuitenkin julistivat Ensisheimin
meteoriitin olevan taivaallinen merkki heidän hallitsijansa tulevasta voitosta,
ja tästä hyvästä Maximilian käskikin säilyttää pudonnutta kiveä paikallisessa
kirkossa. Maximilianilla oli sotaonnea, ja onnea oli myös Ensisheimin meteoriitilla
– se selvisi hyvin muun muassa 30-vuotisen sodan melskeet 1600-luvun alussa luultavasti
siksi, että se näytti täysin arvottomalta. Ensisheimin kaupungissa onkin
edelleen nähtävissä 56 kg:n kokoinen suurin jäljellä oleva yksittäinen kappale
alkuperäisestä kivestä.
Albareto, Italia 1766
 |
| Albareto-meteoriitin siru kirjoittajan kokoelmasta. |
Pohjois-Italian Albareton lähellä kuultiin eräänä heinäkuun
iltapäivänä vuonna 1766 räjähdys ja viheltäviä ääniä. Pohjoisen suunnasta tuli
taivaan poikki liekehtivä ja savuava kappale, joka iskeytyi maahan kaataen
lehmän ja melkein myös kaksi ihmistä. Törmäys teki maahan noin metrin syvyisen
kuopan, ja sen pohjalta löydettiin vielä pinnalta lämmin musta kivi. Kuten
tapana oli, tämäkin 12 kg:n kivi hakattiin kappaleiksi.
Jesuiittapappi Domenico
Troili tutki kiveä, ja havaitsi sen olevan magneettinen ja kokoonsa nähden
yllättävän painava. Hän myös julkaisi 120-sivuisen kirjan, jossa hän kuvasi
kiveä ja sen putoamista. Tätä kirjaa pidetään yhtenä ensimmäisistä tieteellisistä
putoamiskuvauksista. Troili myös väitteli Albareton kivestä Modenan piispan
kanssa; molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että kivi oli peräisin Maasta ja
että luonnollinen prosessi oli heittänyt kiven ilmaan. Herrojen mielipide
kuitenkin erosi siinä, mikä ilmalennon oikein aiheutti – Troili epäili
vulkaanista purkausta, kun taas piispa kannatti salamaniskua.
Lucé, Ranska 1768
 |
| Lucé-meteoriitin siru kirjoittajan kokoelmasta. |
Ranskassa Lucén kaupungin liepeillä syyskuun 13. päivänä
vuonna 1768 sadonkorjaajia säikäytti ukkosenjyrinä kirkkaana iltapäivänä.
Taivaalta näytti taas pudonneen peltoon musta kivi, joka oli silminnäkijöiden
mukaan ensiksi liian kuuma poimittavaksi.
Pariisin tiedeakatemian etäjäsen apotti Charles Bacheley hankki itselleen palan tätä raanakiveä, ja lähetti
sen edelleen Pariisiin. Tiedeakatemia nimesi kolme kemistiä, joukossa mm. Antoine-Laurent de Lavoisier, tutkimaan
näytettä. Ensimmäinen koskaan meteoriitille tehty kemiallinen tutkimus
paljasti, että ohuen mustan kuoren alla oli harmaata kiveä, jossa oli
lukemattomia kellertäviä metallihippusia. Näytteestä 55,5 prosenttia oli
lasittunutta kiveä, 36 % rautaa, ja 8,5 % rikkiä.
Akateemikkojen tutkimuksen
lopputulos oli, että kivi oli pyriittirikasta hiekkakiveä, johon oli iskenyt
salama. Yhteneväisyys muihin samankaltaisiin kiviin johti päätelmään, että
salamaniskut suosivat pyriittipitoisia kiviä! Modenan piispankin suosiman salamahypoteesin
saadessa näin laajempaa kannatusta alettiin meteoriitteja nimittää myös ”ukkoskiviksi”.
Campo del Cielo, Argentiina
 |
| Campo del Cielo –meteoriitti kirjoittajan kokoelmasta. |
Jo hieman aiemmin uuden maailman puolella nykyisen
Argentiinan alueella olevan Tucumánin provinssin kuvernööri komensi konkistadorikapteeni
Hermán Mexia de Miravalia etsimään
intiaanien tuntemaa rautaesiintymää paikasta, joka tunnettiin nimeltä ”Piguem Nonraltá”, espanjaksi ”Campo del Cielo” eli ”Taivaan niitty”. Kapteeni de Miraval ja
8 miestä seurasivat vuonna 1576 intiaanioppaita vaarallisen taipaleen taakse,
ja he löysivät lopulta maasta pilkottavan suuren metallimassan. Kappaleesta
otetut näytepalat olivat poikkeuksellisen puhdasta rautaa, ja haltioitunut de
Miraval jätti virallisen raportin vuonna 1584. Jostakin syystä se kuitenkin
unohdettiin vuosisadoiksi.
Paikalliset intiaanit jatkoivat raudan hyödyntämistä, ja
kertoivat legendoja taivaalta tulen kanssa pudonneesta metallista. Vuonna 1774 don Bartolomé Francisco de Maguna johti
uutta retkikuntaa, joka löysikin mahdollisesti saman, päältä tasaisen metallikappaleen,
”el Mesón de fierron” eli ”Rautapöydän”. Se vaikutti olevan
rautasuonen esiin työntyvä kärki, ja alustava analyysi kertoi, että metallista
80 % on rautaa, ja loput hopeaa. Hovi Madridissa Espanjassa oli syystäkin
innoissaan.
Vuonna 1783 luutnantti Rubin
de Celiksen retkikunta palasi paikalle, ja teki mittauksia. Niiden mukaan ”Rautapöytä” painoi 15 tonnia, ja sen
leveys oli 3,5 metriä. De Celiksen miehet irrottivat vaivalla 12 kg näytteitä –
metalli oli kyllä hyvin muotoiltavissa, mutta se oli sitkeää ja paloja oli
vaikea hakata irti. de Celis lähetti näytteitä tiedeinstituutteihin, ja
ranskalainen kemisti Josef-Louis Proust
havaitsi, että näytteessä oli 90 % rautaa ja 10 % nikkeliä. Hopeaa ei siis
ollutkaan, mutta tämä oli kuitenkin ensimmäinen nikkelihavainto, mikä
meteoriiteista oli tehty.
Kapteeni Herman Mexia de Miravalin raportti löydettiin
uudelleen arkistoiden kätköistä 1920-luvulla, ja hänelle on annettu ensimmäisen
löytäjän kunnia. Itse ”Rautapöytää”
ei ole enää löydetty – voi olla, että se on hautautunut mutaan ja
piikkipensaiden alle, ja voi myös olla, että kolme retkikuntaa löysi kolme
erillistä kohdetta. Joka tapauksessa yhteisnimellä ”Campo del Cielo” tunnetun rautameteoriitin 75 km pitkältä
putoamisalueelta on löydetty yhteensä 44 tonnia rauta-nikkelikappaleita
milligrammaluokasta 33 tonnin ”el Chaco”
-järkäleeseen. Alueen keskivaiheella on myös 20 törmäyskraatteria kooltaan 20–100
m; niistä kahden ympärillä on tuhansia metallisirpaleita meteoriitin
kappaleiden räjähdyksen jäljiltä. Kaikissa Campo del Cielon kappaleissa on
epätavallisen paljon silikaattimineraaleja. Radiohiilimenetelmällä alkuperäisen
kappaleen putoaminen on ajoitettu noin 4 000 vuoden taakse – eli
1500-luvun intiaanien esi-isät ovat hyvinkin voineet todistaa putoamista.
Peter Simon Pallas ja Ernst Chladni
 |
| Kappale ”pallasinraudan” tyyppistä Brenham-meteoriittia kirjoittajan kokoelmasta. |
1700-luvun alkuun mennessä monille ”ukkoskivinä” pidetyille oudon muotoisille kappaleille löytyi
vaihtoehtoisia selityksiä – suuri osa paljastui tavallisiksi
mineraalinäytteiksi, fossiileiksi tai kivikautisiksi työvälineiksi.
Mustakuorisia kiviä ei kuitenkaan pystytty aukottomasti lokeroimaan tai
selittämään. Lucén raanakiveä tutkinut ranskalainen kemisti Antoine-Laurent de
Lavoisier julkaisi vuonna 1789 modernin kemian perusteoksen. Kirjassa
spekuloitiin myös raanakivien syntyä; de Lavoisierin mukaan maasta korkealle
ilmakehään nouseva pöly ja kaasu saattoivat sähkön johdosta keräytyä putoaviksi
kiviksi. Aiemmin vastaava ajatus oli yhdistetty kreikkalaisen Aristoteleen, persialaisen Avicennan ja ranskalaisen filosofin René Descartesin kirjoituksiin.
 |
| Peter Simon Pallas. Kuva http://www.solpugid.com/Past%20Researchers.htm |
Samoihin aikoihin saksalaiselle luonnontieteilijä Peter Simon Pallasille esiteltiin
Siperiassa Krasnojarskin läheltä löydetty 680 kg:n metallikappale. Tämän ”pallasinraudan” saaman julkisuuden
innoittamana saksalainen fyysikko Ernst
Chladni julkaisi kirjan meteoriittien syntyhypoteesista vuonna 1794. Hänen
mukaansa raanakivet olivat kiviä avaruudesta; joko Aurinkokunnan synnystä yli
jääneitä kappaleita tai jäänteitä suurempien kappaleiden törmäyksistä.
Kirjassaan Chladni tutki 20 raportoitua tulipalloa ja 18 historiallista
putoamista, mukana myös Ensisheimin, Albareton ja Lucén kivet. Kaikille tapahtumille oli yhteistä suoraan lentävät
tulipallot, ukkosen kaltaiset äänet kirkkaana päivänä, mustakuoriset kuumat tai
lämpimät kivet tai rautakappaleet, ja rikin tuoksu. Chladni tulkitsi kaikissa
olleen taustalla sama ilmiö: avaruuden pikkukappaleet kuumenevat ilmakehässä ja
putoavat Maan pinnalle.
 |
| Ernst Chladni. Kuva Wikimedia Commons. |
Siena, Italia 1794
 |
| Siena-meteoriitin siru kirjoittajan kokoelmasta. |
Chladnin väitteet törmäsivät tuttuun epäuskoon – Isaac Newtonin painovoimalain myötä
avaruuden oletettiin olevan tyhjä pikkukappaleista. Jos sellaisia olisi,
uskottiin niiden suistavan planeettojen radat kaaokseen. Chladnin kirjan
jälkeen kuitenkin havaittiin useita hyvin dokumentoituja merkittäviä putoamisia.
Niistä ensimmäinen tapahtui Italian Sienan lähellä illalla kesäkuun 16. päivä
vuonna 1794. Kirkkaalta taivaalta pohjoisesta tuli savuvana, ja kuultiin useita
räjähdyksiä. Monet ihmiset todistivat kivien osuvan maahan heidän lähellään;
kookkaimman yksittäisen kappaleen massa oli 3,5 kg.
Sienan alueella oli tuohon aikaan paljon ulkomaalaisia
vierailijoita, joille myytiin jopa väärennettyjä meteoriitinkappaleita! Merkittävää
kuitenkin oli, että Siena oli yliopistokaupunki, joten akateemikot pääsivät
välittömästi tutkimaan pudonneita kiviä. Heidän mielestään ne olivat peräisin
samaan aikaan purkautuvasta Vesuvius-tulivuoresta, tai lähempänä sijainneesta
Radicofani-tulivuoresta – jos eivät suoraan, niin sitten kyseessä oli de
Lavoisierin ehdottama tuhkan yhteen kasautuminen ilmakehässä.
Sienan kivien alkuperäksi ehdotettiin myös Kuun tulivuoria.
Saksalaissyntyinen, Englannissa vaikuttava tähtitieteilijä William Herschel oli raportoinut havainneensa kolme
tulivuorenpurkausta Kuussa vuosina 1783 – 1787. Olbersin paradoksista tuttu
saksalainen tähtitieteilijä Heinrich
Olbers kannatti samoin raanakivien kuualkuperää.
Wold Cottage, Englanti 1795
 |
| Wold Cottage –meteoriitin siru kirjoittajan kokoelmasta. |
Toinen Chladnin kirjan jälkimaininkeihin sattunut merkittävä
putoaminen tapahtui Yorkshiressä Englannissa 13. joulukuuta 1795, jolloin 25
kg:n kivi putosi kapteeni Edward
Tophamin maille. Topham toi kiven näyttävästi julkisuuteen laittaen sen
näytteille maksua vastaan Lontoossa, ja pystyttämällä sen putoamispaikalle
monumentin.
Wold Cottage –meteoriitti kiinnosti myös Royal Societyn
johtajaa Sir Joseph Banksia, joka
vertasi sitä omistamaansa Sienan kappaleeseen. Banks antoi tutkimustehtävän
nuorelle kemistille Edward Howardille,
jonka analyysit osoittivat, että nikkelin osuus sekä kivimeteoriittien
metallihippusissa että rautameteoriiteissa (mm. Campo del Cielossa) vastasivat
aiempia Ernst Chladnin tuloksia. Nikkelin suuri osuus poikkesi merkittävästi
tavallisista Maan kivistä.
Wold Cottagen putoamisen jälkeen julkaistiin myös ensimmäinen
englanninkielinen meteoriittikirja vuonna 1796. Lisäksi näytti siltä, että
Newtonin painovoimalaki ei sittenkään tarkoittanut, että planeettojen välinen avaruus
olisi tyhjä. Italialainen tähtitieteilijä Giuseppe
Piazzi löysi nimittäin vuonna 1801 uuden pikkuplaneetan, joka sai nimekseen
Ceres, ja vuotta myöhemmin Heinrich
Olbers löysi toisen (Pallas).
L’Aigle, Ranska 1803
 |
| L’Aigle –meteoriitin siruja kirjoittajan kokoelmasta. |
Kolmas merkittävä, ja samalla tärkein, Chladnin kirjan jälkeinen
putoaminen sattui Ranskassa reilut seitsemän vuotta Wold Cottagen tapauksen
jälkeen. Kirkas tulipallo ja kolme räjähdystä havaittiin 26. huhtikuuta 1803
L’Aiglessa Normandiassa, ja niitä seurasi noin 3 000 kiven putoaminen
maahan kymmenien todistajien läsnä ollessa. Yhteensä kiviä oli noin 37 kg;
suurin yksilö oli massaltaan noin 9 kg.
Kemistit Nicolas
Vauquelin ja Antoine de Fourcroy
analysoivat uusia pudokkeja, ja totesivat mm. nikkelin määrän vastaavan aiempia
”ukkoskiviä”. Ranskan sisäministeri
lähetti paikalle myös fyysikko Jean-Baptiste
Biot’n, jonka raportti vahvisti, että kivien kemiallinen koostumus tuki
Edward Howardin ja Ernst Chladnin hypoteeseja avaruudellisesta alkuperästä. Biot
haastatteli useita silminnäkijöitä putoamisalueella, ja hänen raportissaan on
julkaistu ensimmäinen ellipsinmuotoinen meteoriittisateen putoamisalueen
karttapiirros.
Paradigma alkoi vähitellen murtua, ja raanakivien
avaruusalkuperä tuntui hyväksyttävämmältä. Kuun tulivuoret olivat kuitenkin
edelleen se uskottavimmalta tuntuva hypoteesi. Biot’n raportti levisi laajalle,
ja sen myötä meteoriittien tutkimus tieteenä oli vihdoin syntynyt.
Weston ja 1800-luku
 |
| Weston-meteoriitin siruja kirjoittajan kokoelmasta. |
Yhdysvaltojen meteoriittitutkimus sai alkunsa Kanadan yltä
Connecticutiin lentäneestä tulipallosta ja sitä seuranneesta
meteoriittisateesta Westonin kaupungin alueelle 1807. Yliopistoprofessorit Silliman ja Kingsley tutkivat kiviä, ja heitä tarkoittaa myös sitkeä (mutta
luultavasti virheellinen) väite liittyen Yhdysvaltain silloiseen presidenttiin Thomas Jeffersoniin. Legendan mukaan Jefferson
olisi tokaissut, että on helpompi uskoa, että nämä kaksi ”jenkkiprofessoria”
valehtelevat, kuin että kiviä putoaisi taivaalta. Myytti tai ei, lausahdus joka
tapauksessa kuvasi hyvin 1800-luvun alun yleistä mielipidettä.
1800-luvulla putosi myös uudentyyppisiä, ennen näkemättömiä
raanakiviä. Esimerkiksi vuonna 1806 Ranskan Alaisissa kerättiin myös sisältä
mustia, bitumille haisevia kiviä, ja vuonna 1808 Tsekin Stannernissa putosi kiviä,
joilla ei ollut aiempien ukkoskivien tapaan jyvämäistä rakennetta. Pikkuplaneettoja
löydettiin lisää (Juno 1805 ja Vesta 1807), ja meteoriitteja
analysoitiin uusin tavoin.
 |
| Stannern-meteoriitin siruja kirjoittajan kokoelmasta. |
Vuonna 1808 saksalainen Alois von Widmanstätten kuumensi ja syövytti rautameteoriitteja
saaden esille jännittäviä lamellikuvioita. Myöhemmin 1870-luvulla hänen
maanmiehensä meteoriittitutkija Otto
Hahn vakuuttui, että nämä ns. Widmanstättenin kuviot olivat itse asiassa
kasvifossiileja!
Saksalainen Gustav
Rose tutki meteoriitteja mikroskoopilla 1860-luvulla, ja laati luokittelun
siihen asti tunnetuista raanakivistä. Hän käytti ensimmäisenä sanaa ”kondruli” (jyvänen) kuvaamaan useimpien
kivisten meteoriittien sisältä löytyviä yhteen hitsautuneita palleroita. Rose
nimesi myös erään meteoriittityypin kemisti Edward Howardin mukaan howardiitiksi, ja rautameteoriiteissa
sulkeumina esiintyvän tumman mineraalin puolestaan jesuiittamunkki Dominico
Troilin mukaan ”troiliitiksi”.
 |
| Rautameteoriitin lamellikuvioita (vasemmalla) ja saniaisfossiili (oikealla). |
 |
| Jyväsiä kivimeteoriitissa NWA 980. |
Niningeristä nykyaikaan
 |
| Harvey Niningerin löytämä kivi-rautameteoriitti kirjoittajan kokoelmasta. |
Harvey Nininger
oli itseoppinut yhdysvaltalainen meteoriittitutkija, joka keräsi 1930-luvulla
yhden maailman laajimmista meteoriittikokoelmista. Hänen suuri ideansa oli,
että tulipallon lentoradan havaintojen perusteella voitiin määritellä
putoamisalue, jolta etsiä meteoriitteja.
Tulipallojen lentoratojen valokuvaaminen puolestaan
mahdollisti kappaleen radan määrittelemisen ennen ilmakehään osumista, ja tämä
puolestaan alkoi yhdistää meteoriitteja Marsin ja Jupiterin välissä kiertäviin
asteroideihin. Lisätodisteita saatiin asteroidien pinnan ja meteoriittien
spektrien yhtäläisyyksistä – tällä tavoin voitiin tehdä arvailuja meteoriittien
emokappaleista.
 |
| Harwey Nininger. Kuva http://www.aerolite.org/site-art/nininger-portrait-cp-2.jpg |
Kaukoputkien, luotainten ja planeettatutkien kehitys antoi
jatkuvasti tarkentuvaa tietoa asteroideista. Lisäksi uudemmat tutkimukset
Kuusta osoittivat, että se ei ole ollut pitkään aikaan vulkaanisesti
aktiivinen, eivätkä Kuun tulivuoret siten voineet olla meteoriittien lähde.
Vuonna 1955 määriteltiin meteoriittien
uraani-lyijyikämäärityksen avulla aurinkokunnan iäksi 4,57 miljardia vuotta –
nykyisin tunnettu arvo ei juuri poikkea tuosta lukemasta. Tätä huomattavasti
nuoremmat meteoriitit ovat peräisin lähinnä Marsista ja Kuusta, mutta suurimman
osan meteoriiteista selittävät siis asteroidien törmäykset ja hajoamiset.
Viimeisimpiä todisteita meteoriittien ja asteroidien intiimistä yhteydestä ovat
Hayabusa-avaruusluotaimen tuomat näytteet asteroidi Itokawalta – niillä on
runsaasti yhtäläisyyksiä tiettyjen kivimeteoriittien koostumukseen!
Lähteitä:
•
Bevan,
A., & de Laeter, J. 2002, Meteorites – a journey through space and time
(Washington D.C., Smithsonian Institution Press)
•
Brandstätter,
F., Ferrière, L., & Köberl, C. 2008, Meteorites – witnesses of the origin
of the solar system (Wien, Verlag des Naturhistorischen Museums)
•
Cokinos,
C. 2009, The Fallen sky – an intimate history of shooting stars (New York, the
Penguin Group)
•
McCall,
G.J.H., Bowden, A. J., & Howarth, R. J. (ed.) 2006, The history of meteoritics and key meteorite
collections (London, The Geological Society)
•
Meri, L. 1983, Hopeanvalkea (Jyväskylä,
Gummerus)
•
Sarasmo, A. 2013, Myyttien kotisaari, http://balticguide.ee/fi/myyttien-kotisaari/
•
Varelius, A. 1987, Enon opetuksia luonnon asioista
(Vammala, Oy Tyrvään Sanomat)
•
Zanda,
B., & Rotaru, M. 2001, Meteorites: their impact on science and history
(Cambridge, Cambridge University Press)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti